Jälkiruoka kaupungilla
Sateenkaari laski häntänsä illalla naisen tummaan syliin. Myrsky oli
laantunut, mutta jatkoi satamalla ajatuksiin naisen mennyttä. Tihkuva
sade ravitsi aivokudosnesteitä kylmällä raivolla. Kuka on vienyt minun
kotini? Liian pitkään se joku otti kaiken itsestäänselvyytenä ja
jäädytti solisevan vuoropuhelun alkavasta keväästä. Antoi ajan syödä
lämpöeristeet ja laittoi pisteteitä kuin porkkanoita
läkähtymäisillään juoksevalle rusakolle.
Sateenkaari hajosi naisen syliin, eri taajuiset valon värähtelyt
lämmittivät yksinäistä. Nainen käveli jääkaapille. Hän oli säilönyt
odotuksen kylmään ja alkoi herkutella sen jäännöksillä, jospa se vielä
ymmärtäisi, että nainen oli rakastanut sitä.
Olen kylläinen, ajatteli nainen syötyään kaiken ja astui ulos.
Täynnä kulkijoita kaikki kadut, menossa tärkeisiin tehtäviin,
tärkeille ostoksille, tärkeisiin tapaamisiin. Nainen käveli muuten
vaan ja näki silmäparit, jotka näkivät vain rastit. Seuraavalta
rastilta voi mennä seuraavalle ja siitä seuraavalle ja lopuksi kiitos
korjataan talteen.
Nainen astui kiitoksen päälle ja jäi paikoilleen odottamaan mitä
tapahtuu kiitospisteessä. Ei tapahtunut mitään, joku kauempana
heilutti vain viiriä ja kertoi maalin paikan olevankin siellä. Minä en
jatka siihen pisteeseen, jään tähän, nainen päätti. Linnut alkoivat
laulaa puissa, ja jäätelönmyyjä toi hänelle mansikkatötterön. Vatsa
muuttui kylmäksi, mutta suli sitten lautasen kokoiseksi patjaksi. Kun
olen syönyt tämän minun on ulostettava se vessaan, mutta linnut tuskin
lopettavat. Se riitti, ja nainen muuttui alueeksi, jossa alkoi liikkua
hiukkasia.
Naisen sieraimesta tipahti kimmoisa pallukka, joka pomppi rajan yli.
Hän lähti kahvilaan katselemaan ihmisiä ja etsimään mansikkaleivosta,
jota ei ollut siellä. Hän näki, kuinka eräs lapsi jäi katsomaan hyvin
ryppyistä karttaa vanhan naisen kasvoilla. Se oli kiinnostava. Lapsi
kallisti päätään ja sen silmiin tuli hellä katse.
- Ei saa tuijottaa, sanoi äiti. Vanhus veti olkihatun lieriä kasvoilleen, mutta lapsi näki, että se
hymyili sen alla lämpimästi hänelle. Ehkä molemmat näyttivät nyt vähän
ovelammilta kuin aikaisemmin. Elämä oli heidän välissään
kullanhohtoisena säikeenä.
Sinä aurinkoisena aamuna nainen oli kaksi tissiä. Oli nostanut ne
kaula-aukosta tukiliiveillä kurkistamaan vastaantulijoita. Yksi mies
halusi panna nenänsä tissien väliin.
- Olkaa hyvä, sanoi nainen.
Miehen uskaltamiset olivat melkein kuihtuneet, mutta uteliaisuus
vaati virkistymistä.
- Mitä näette, kysyi nainen.
- Pimeää, lämmintä ja makeata, sanoi mies. - Näen myös kuinka jalkani
sätkivät ja käteni kurottaa toista kättäni ja koko maailmani on tässä.
Minä olen turvassa.
- Hyvä mies, ei kyse ole mistään turvasta, kivahti nainen, joka
tunsi aikansa käyvän vieraan miehen kiitoradaksi.
- Kiitos joka tapauksessa, sanoi mies ja jatkoi matkaansa.
Lähtiessään mies pullautti kaulukselleen huudon.
Naisella oli salaisuus, joka koski arvostuksia. Hän käveli yliopistolle.
- Haluaisin oppia, sanoi nainen amanuenssille.
- Mitä teillä on pohjalla?
- Kuinka?
- Ensin täytyy olla pohjaoppia, ennen kuin voi ylioppia, vastasi amanuenssi.
- Minä tiedän miehet, sateen, linnunlaulun, ostoskassit ja pistejonot.
- Sepä hyvä, pistejonot ovat tärkeitä, ehkä kaikkein tärkeimpiä.
- Mistä pisteestä aloitan, kysyi nainen.
Amanuenssi pisti käden vinottain huuliensa eteen ja lähetti naiselle
yksityisen kaavan:
- Se ei maksa vaivaa. Menkää rauhassa seuraavaan pisteeseen,
kahvilassamme on herkullisia mansikkaleivoksia.
Ehkä sittenkin tulin oikeaan paikkaan, iloitsi nainen. Hän käveli
yliopiston kahvilaan.
- Haluaisin sellaisen, jossa olisi paljon kermaa, vähän kakkuaineita
ja mansikoilta toivon eniten: niiden pitäisi olla kimmoisia ja melko
pyöreitä.
Nainen katsoi vetoavasti kahvilan myyjää silmiin.
- Ei meillä ole mansikkaleivoksia, nyt on väärä aika, vastasi myyjä.
Ahaa, ajatteli nainen ja poistui. Hänestä tuntui siltä, että hän
alkoi olla juonessa mukana. Oppimassa asioista, joita ei oikeastaan
olekaan olemassa.
Olen liian tavanomaisella päällä, ajatteli nainen kävellessään
Sorsapuistoon yliopistolta. Se vähän kyllästyttää. Taidan etsiä
kalkkunat. Niitä löytyikin kolme. Ne muistuttavat ihmistä. Ehkä kysyn
niiltä, mitä kannattaa tehdä, jos ei ole tehtävää, päätti nainen ja
kysyi. Kalkkunat alkoivat pörhistellä. Siitä nainen oivalsi, että
hänen olisi tehtävä vaikutus.
- Eihän ole edes yö, sanoi nainen kalkkunoille.
Yksi kalkkuna nokki naisen varpaiden väliä.
- Muistutat minua jostakin tutusta. Kyllä, tissienvälimiehestä,
täsmensi nainen kalkkunalle ja lähti.
Koska nainen ei enää toivonut mitään, hänelle kelpasi pienikin
toteutuma. Alkoi sataa ja satoikin niin paljon, että viemäriaukot
täyttyivät ja likavesi nousi tulvaksi kaduille. Autot seisoivat
paikoillaan riveissä. Nainen riisui kenkänsä ja käveli keskellä
entistä ruuhkaa. Minä olen kuningatar, ajatteli nainen ja kokosi
helmansa ylös.
Nainen päätti mennä taidenäyttelyyn, koska ei päässyt Yliopistoon.
Kaupungin museossa oli Henkilön retrospektiivinen impressionistinen
näyttely. Hän haki pyörän ja rullasi sinne. Pian hän seisoi ovella,
josta avautui tila pysähdykseen. Suurimman taulun varjoon lankesi
harva ihmisjono, yksi, kaksi, kolme henkilöä.
- Mitä haistatte, kysyi nainen siltä, joka seisoi nenä lähinnä taulun pintaa.
- Tutkin alimmaisia kerroksia, vaikuttaa hierretyltä. Te häiritsette
minua kovasti, mies vastasi.
Ahaa, ajatteli nainen, mutta ei uskaltanut nuolaista taulua.
- Mitä näette, kysyi nainen keskimmäiseltä herralta, joka oli
vinottain tauluun ja piti toista silmäänsä kiinni ja heilutti päätään
horisontaalisesti.
- Tämä vaikutelma on mahtava kun kerää liikepisteet silmiinsä,
kertoi mies ja alkoi luennoida impressionismista. Se olikin
kiintoisaa, mutta pitkää taulun kokoon verrattuna. Nainen kiitti ja
niiasi.
Kolmas mies oli liimautunut vastakkaiseen seinään ja teki
sormistaan kiikaria. Vaikeasti lähestyttävää tyyppiä, ajatteli nainen
ja jäi kunnioittamaan.
- Tutkitteko tekin perspektiiviä, kysyi mies haastavaan sävyyn.
Nainen kertoi tutkivansa miestä, ja mies vastasi siihen kutsuvansa
pian museovahdin paikalle. Ehkä vahti kertoo perspektiivin, ajatteli
nainen ja loittoni.
Sitten hän muisti taulun ja näki tauluun maalatun puisen tuolin ja oven.
Se inspiroi häntä istumaan. Hänen leukansa levähti rinnan yläosaan.
Väsymys oli alkanut kolmannen miehen perspektiivistä. Naisen jalat
oikenivat ja naisesta kuului hyrinää.
Audiovisuaalisen oppilaitoksen opiskelijat oli määrätty museoon
tutustumiskäynnille. Heitä kiinnosti eniten esitys, jossa oli
kuorsaava keski-ikäinen nainen. He oivalsivat heti, että kyseessä oli
työläisiä edustava, hienovaraisesti interaktiivinen performanssi. Ääni
oli teoksen kuulosteltavin osio. Se puhutti niin, että pian
joukko-opiskelijat sorisivat. Nainen heräsi ja tervehti iloisesti
opiskelijoita. Ahaa, ajattelivat opiskelijat, ja ymmärsivät
osallistuvansa. Yksi ryhtyi kaivamaan maahan kuoppaa. Muut taputtivat
ja nainenkin taputti. Se oli onnistunutta.
Naisen tuli nälkä.
- Mahtaako kukaan tietää, onko kahviossa mansikkaleivoksia?
Kukaan ei tiennyt, mutta rohkein kielsi pontevasti koko
mansikkaleivosten eksistenssin.
Tea-Mari Brax
Halpa pakettimatka
Greenwichin ja Greenwichin väliin mahtuu monta auringonlaskua ja yksi merkittävä lässähdys
Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin. Otava 2008.
Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin on retrohenkinen tutkimusmatka maailman ympäri, Greenwichistä Greenwichiin.
Tarinan keskiössä on Kari, joka ajautuu osaksi kilpailuhenkistä maailmanympärysmatkaa yhdessä veljensä Petrin ja pariskunta Grahamin ja Islan kanssa. Matkan tarkoitus on kiertää maapallo yhtä pituuspiiriä pitkin ja Halleyn-aikaisin kulkuneuvoin. Kilpailijoiden etenemistä seurataan Lontoosta tarkasti nykyteknologian avulla.
Jalonen puskee lukijaa eteenpäin verkkaisessa, yksityiskohtaisessa maailmassaan vahvoilla tunnelmakuvilla. Koko leveyspiiriasteikollinen auringonlaskuja on rikas ja aistillinen lukukokemus. Romaani on halpa pakettimatka samalla kertaa Pyreneille, Antarktikselle ja keskelle Tyynenmeren ulappaa.
Maisemointitöiden ohella Jalosen suurin taito on petaaminen. Romaani ratsastaa pitkään dekkarimaisilla yksityiskohdilla. Rantaan ajautuvat ruumiit, murretut ovet ja nopeasti vaiennetut keskustelut saavat lukijan uteliaaksi. Miten verkko lopulta punoutuu yhteen? Kuinka suuria kaloja tässä oltiinkaan narraamassa?
Sääli, että kaikki esityö on turhaa ja juoni tyytyy helppoihin ratkaisuihin. Yksi nainen ja purjeveneellinen miehiä ei eksoottisessakaan ympäristössä kirvoita mitään salkkaridraamaa kummempaa. Romaanista kasvaa lopulta kymmenen metrin uimahyppytorni, jossa on portaat molempiin suuntiin. Uuvuttavan kipuamisen jälkeen ei tulekaan vapauttavaa pudotusta, vaan tasainen lasku alas. Iho jää kuivaksi ja väsyttää.
Kauppatavarana kokemukset
Jalonen ei kaiketikaan ole tarkoittanut Finladia-ehdokastaan kuvittamattomaksi matkaoppaaksi. Ja tottahan se on: merilevän ja laihan ihmissuhdekuvion takana piilee myös kritiikkiä. Pintatasolla romaani kapinoi elämysten kaupallistumista vastaan. Retken sponsorit muokkaavat matkan julkisuuskuvasta omien tarkoitustensa mukaisen, ja matkalaisten todelliset oivallukset jäävät toisarvoisiksi.
Syvemmällä tasolla kaupallisuus on romaanissa osana pohdintaa merkityksistä ja siitä, miten ne syntyvät. Kyse on aina näkökulmasta. ”–merkityksen syntyminen ja kasvattaminen ei tapahdu kävellessä vaan vasta myöhemmin kun kävelemisestä ja koko kierroksesta alettaisiin kertoa–.” Tätä problematiikkaa tukee myös romaanin muoto, joka on kooste erilaisista totuuksista: Karin omista muistoista, Petrin muistiinpanoista ja retkikunnan lokikirjoista.
Kokonaisuutena 14 solmua Greenwichiin on hyvin samastuttava romaani. 40 000 kilometrin eli 381 sivun matkalla lukija uupuu samaa tahtia retkeläisten kanssa. Onneksi matkanteossa on kuitenkin mukana myös sen olennaisin osa, muutos.
Vaikkei teos onnistukaan kertomaan mitään uutta merkitysten sattumanvaraisuudesta, se on tervetullut muistutus yhteydestä matkustamisen ja paikallaan pysymisen välillä. Ainoa tapa elää elämää on eteenpäin, selkä tulosuuntaan. Se, tarvitseeko tämän oivalluksen eteen kiertää maapallo tai lukea Olli Jalosen romaani, on eri juttu.
Reetta Pekkanen
totuudessa olevaa virhettä tuijotan
silmästä silmään kunnes se
räpäyttää ensin
Raisa Marjamäki
Varokaa tippuvia Kirjailijoita!
- Kuka sinä olet?
- Minä olen lukija.
Piiip, ulvoo valheenpaljastin.
- Sinä olet Kuluttaja.
- Ahaa.
Jos minä olisin lukija, jos kaltaiseni - ja meitä on paljon - olisivat lukijoita, kirjallisuus olisi kiinnostavaa ympäri vuoden, eikä vain tällä viikolla. Uusia nimikkeitä ilmestyisi tasatahtiin ja arvosteluja julkaistaisiin laaja-alaisesti myös rumien esikoiskirjailijoiden teoksista. Epämiellyttävä ei tarkoittaisi hyvän vaan miellyttävän vastakohtaa.
Minä en ole lukija. Ja nyt on joulumarkkinat. Elämme sitä kiivasta aikaa, kun suomalaisen kirjallisuuden orpokotiin saapuu liuta hyvältä tuoksuvia adoptiovanhempia valitsemaan orpojen joukosta edustavimmat itselleen ja tiedotusvälineilleen. Herra ja Rouva Voittaja ottavat itselleen yhden, Rouva ja Herra Ehdokas useamman ja Herra ja Herra Rajatapaus vievät suuren kohun saattelemina mukanaan ainakin yhden orvon kirjailijan, joka on vain onnellinen päästessään olemassa olevaksi edes jossain valossa.
Akateeminen Kirjakauppa palkkaa pienen paketoija-armeijan, joka on koulutettu leikkaamaan lahjapaperin Vuoden Voittajaromaanin mittojen mukaan. Kirjallisuuden virallisella pesimäalueella, Etelä-Suomessa, niskaan tippuvien jääpuikkojen uhka on ilmastonmuutoksen myötä hellittänyt. Sen sijaan ainakin yksi tunnollinen porvari on jo ehtinyt loukkaantua vakavasti kaksimetrisen Kirjailijan pudottua hieman liian huterasta mainostolpasta porvarin viattomaan päähän. Mutta nythän on joulumarkkinoiden aika: siviiliuhrit ovat välttämättömiä.
Vaan entäpä ne muut orvot, ne joita ei haettu onnellisiin koteihin? Siellä ne elävät omassa kehitysmaassaan, yhtä runsaslukuisina ja kiinnostavina, yhtä poissa silmistä. Jos minä olisin lukija, minä voisin löytää aarteita siitä maasta. Mutta minä olen Kuluttaja ja kuluttaessani katua minun tulee väistää huterista mainoskehyksistä putoilevia Kirjailijoita.
Raisa Marjamäki
Pääkirjoitus
Kantapää on Oriveden opistolaisten lehti, joka perustetaan vuosittain uusien opiskelijoiden toimesta.
Paljon on tapahtunut sitten syyskuun, kun lehteä perustettiin. Jutun aiheita olisi riittänyt koulusurmista finanssikriiseihin ja Yhdysvaltojen vaaleihin, mutta käsillä oleva lehti käsittelee sitä maailmaa, jossa opistolaiset elävät.
Lehti on kommunikointia varten. Tietoa jaetaan, asetetaan arvioitavaksi. Moni ehkä toivoisi lukevansa paperilehteä. Sitä voisi lukea muidenkin kanssa, sen ääressä voisi kommunikoida ’oikeasti.’
Verkkolehdellä on silti puolensa. Tutustuin itse verkkolehteen mediana oikeastaan vasta kun olin kirjoittamassa artikkelia Voiman sivuille verkossa. Aloin seurata, kuinka lehteä verkossa tehdään. Löysin myös muiden lehtien sivuille, ja huomasin, että lehdet elävät täysin omaa paperiversioistaan riippumatonta elämäänsä verkossa. Juttuja julkaistaan sitä mukaa kuin niitä tulee, tietoa päivitetään jatkuvasti.
Nettilehden etu on sen avoimuus. Juttuja voi kommentoida suoraan, aiheista voi keskustella.
Toivon, että mahdollisuutta keskusteluun käytetään myös Kantapään sivuilla. Lehdentekoon saa osallistua myös ehdotuksin. Mitä lehden halutaan tuovan esiin? Vinkkaamalla sopivia aiheita tai lähettämällä omia kirjallisia ja kuvallisia tuotoksiaan lehteen lukija voi osallistua lehdentekoon. Palkkiona on kokemus, jota voi hyödyntää myöhemminkin.
Kantapää on kaikille avoin - osallistukaa, olkaa hyvä.
Johanna Pelkonen
Lupa leikkiä jumalaa
Kuva: Marika Kokkinen
Taiteilijan ilo on todeta toisin. Kalle Mustosen näyttely Playing God pukee tuttuja aiheita uuteen muotoon. Syyskuun yhdennentoista tapahtumat jälkiseurauksineen ovat poikineet ajatuksia, jotka rakentuvat vaikuttavaksi vuoropuheluksi, leikiksi katsojan kanssa. Jumalaa näyttelyssä leikkii niin taiteilija kuin kritiikin kohteeksi asettuvat, ihmiskohtaloja käsiinsä ottavat valtiokoneistotkin. Mutta miten?
Katosta roikkuvat puuhäkkyrät, peilipinnat pimeässä huoneessa ja mahtipontinen musiikki luovat tunnelman, joka ei äkkiseltään avaudu. On tultava tilaan, uskallettava keskelle galleriaa.
Kalle Mustosen teos Playing God avautuu vaivihkaa. Leikki jumaluuksilla alkaa oikeastaan gallerian ovelta. Seinälle ripustetut metallilaatat koverrettuine ukonputkineen viittaavat löyhästi ukko ylijumalaan, mutta myös katosta roikkuviin puurakenteisiin, joiden välityksellä taiteilija leikkii jumalaa ja ohjailee katsojan käyttäytymistä tilassa.
Valo syttyy, kun katsoja astuu puukehikoiden, valoyksikköjen alle. Ukonputkiksi osoittautuneet puukehikot kätkevät sisäänsä liikkeentunnistimen, jonka sytyttämän valon katsoja kokee ikään kuin välähdyksenä. Valo sammuu muutaman sekunnin kuluttua, omaa valoaan ei katsoja ehdi jälkikäteen todistaa.
Mustosen teos on kaksitasoinen. Taiteilija on luonut virtuaalisen valaistumisen, valon simulaattorin ja leikkii taiteilijanoikeudellaan jumalaa. Toisaalta koko teosta ei olisi, ellei taiteilijaa ajaisi kritiikki väkivaltaa viljeleviä koneistoja kohtaan, valtioita, jotka ihmiskohtaloista päättäessään ottavat jumalan roolin. Viittaus Guantanamoon, viittaus Irakiin – tai mihin tahansa missä on sota.
Mustosen teos käsittelee kuitenkin kuolemanhetkeä. Kantaa se ottaa vaivihkaa. Tausta-ajatus voi jäädä huomaamatta, ellei tiedä, mistä musiikissa on kyse.
Saku Eurenin teokseen luoma elokuvallinen musiikki käsittää Hitlerin puheita ja sodan ääniä, viittauksia historian tapahtumiin jotka ovat läsnä tänäänkin. Äärioikeiston suosio viittaa uhkiin, joita ei voi korostaa liikaa. -Vaikka historia ei henkilökohtaisesti koskettaisikaan nykysuomalaista, sen läsnäolo tulisi jokaisen ymmärtää.
On reagoitava, otettava kantaa. Sen tehtävän taiteilija on ottanut työnsä lähtökohdaksi, mutta näkee sen myös laajemmin taiteen ja kulttuurin tehtävänä. -Yhteiskunnan muutokset heijastuvat usein ensimmäiseksi taiteeseen, ilmenevät kulttuurissa paljon ennen kuin jäykät rakenteet alkavat reagoida.
Taiteen tehtävä onkin herkemmin nähdä ja huomioida se mitä yhteiskunnassa kulloinkin on tapahtumassa.
Mustosen tekemistä viime vuodet määritelleet WTC:n terrori-iskut osuivat taiteilijan uran alkuvaiheeseen, jossa tekemisen suunta ja aiheet eivät olleet ehtineet vielä hahmottua. Yhteiskunnallisesta kantaaottavuudesta tuli keskeinen sisältö.
Alkuaikojen alleviivaavuus on saanut sittemmin syvyyttä. Tarkoituksena ei ole vain paasata maailman pahuutta tai osoittaa mustavalkoinen totuus, vaan antaa tila katsojalle, mahdollisuus nähdä toivoa ja kauneutta synkkiäkin taustoja vasten. Näin myös teos Playing God tekee. Vaikka aiheena on sota ja kuolema, tunnelma on kaunis, jopa lohdullinen.
Teoksen nimi viittaakin paitsi valtiolliseen väkivaltaan myös tilanteeseen, jossa sodan äänet jäävät taustalle ja jossa yksilö on yksin kuolemansa, kirkastumisensa ja valaistumisensa hetkellä.
Mustosen työssään käyttämä valon hetki viittaa tapaan, jolla kuolema tai uskoon tulo elokuvissa tai uskonnollisissa kuvastoissa usein kuvataan. Valovaikutelmaa korostavat heijastuspinnat luovat yksittäiselle galleriakävijälle kokemuksen valosta niin, että katsoja valaisee tilan yksinkin.
Mustosen teos rakentuu kohta kohdalta kokonaisuudeksi, joka perustelee itse itsensä. Joka elementillä, muodolla ja materiaalilla tuntuu olevan merkityksensä, kokonaisuutta rakentava funktionsa.
Huolimatta siitä, että teos on harkittu kokonaisuus ja sulkee sisäänsä vahvoja viestejä, taiteilija ei halua ohjata katsojaa suuntaan tai toiseen. - En rupea teippaamaan keltaisia tarroja lattioihin että kävele tästä. Valaistuminen on vapaaehtoista.
Osa katsojista onkin kääntynyt jo ovella pois, mikä taiteilijaa ei sinänsä haittaa. - Jos teos antaa kaiken tyhjentävästi jo ensi silmäyksellä, siihen on vaikea rakentaa syvempiä tasoja.
-Parasta on kun näkee ihmisten oikeasti reagoivan teokseen, muutenkin kuin perinteisellä galleriakäyttäytymisellä. Lasten vilpitön innostuminen tai vanhemman pariskunnan tanssahtelu tähtien, valoyksikköjen alla täyttävät taideteoksen tarkoituksen varsin hyvin. (Toisinajattelu on sallittua.)
Vaikka taiteilija onkin armollinen yleisölleen, työlleen asettamista ehdoista Mustonen on tarkempi. Ehkä kaikki kumpuaa luonnostaan siitä mikä tuntuu tärkeältä? –En muista milloin olisin tehnyt pelkästään esteettistä työtä. Myös pienemmissä töissä on oltava viesti.
Taiteilija toteaakin, ettei suostu välittömiin, värikkäisiin ja iloisiin teoksiin, ei niin kauan kuin maailmassa on propagandakoneistoja, sotaa ja Hollywood.
Paitsi aktiivinen järjestövaikuttaminen, myös Lahden taiteilijaseuran puheenjohtajuus ovat näköalapaikkoja, joilta taiteen ja kulttuurin tilaa tulee seurattua erityisen hyvin. Turhauttavinta työssä (taiteilijuudessa) on jatkuvasti perustella, miksi kulttuuria on oltava.
-Terveen yhteiskunnan merkki on elävä kulttuuritoiminta ja siihen panostaminen, Mustonen sanoo.
Määrärahojen puute ilmaisee ymmärtämättömyyttä taiteen ja kulttuurin merkitystä kohtaan. Tehokkuusajattelun läpäisemä aika ei näe taiteen hyötyä, sitä mitä on mahdotonta pukea luvuiksi.
Taistelu vapaan taiteen puolesta on todellista, kun tukea ohjataan vain sellaisille kulttuurin alueille, joilla teosten tai tuotteiden hyöty on laskettavissa. Tällainen tilanne on esimerkiksi Lahdessa, missä muotoiluun satsataan samalla kun kuvataiteilijat taistelevat olemassaolonsa puolesta.
Julkisen tuen merkitys nouseekin taiteen vapauden kannalta keskeiseksi. Sen tehtävä on huolehtia siitä, ettei kulttuuri muutu vain mainosrahoitteiseksi tai aja muutenkaan muiden sanelemia päämääriä.
-Yhteiskunnassa on oltava alue, jolla toiminta ja keskustelu käydään riippumatta siitä, ovatko ne taloudellisesti kannattavia tai tukevatko ne valtajärjestelmää.
Kalle Mustosen työ Playing God kestää aikaa. Kaiken läpi kuultaa ihmisen ääni, se, joka jättää leikit jumaluuksilla lopulta sikseen, uskaltaa kyseenalaistaa ja ajatella itse. Teoksen taustaa tuntematon voi ihastua valosta ja antautua tunnelman vietäväksi. Teos Playing God lienee taiteilijan kokonaisvaltaisin teos tähän asti, vai onko?
-Olisi mukavaa tehdä teos, johon voi osallistua kaikilla aisteillaan. Että saisi hajuaistinkin huomioitua.
Kalle Mustosen teos Playing God nähtävillä Lahdessa Galleria Uusi Kipinässä 26.11.-21.12.2008
Aiemmin teos on ollut esillä Kaapelin galleriassa Helsingissä 5.9.-28.9.2008
Artikkeli on ilmestynyt aiemmin myös osoitteessa fifi.voima.fi
Tilsan haastattelu
Neitsyitä ja ponityttöjä
“Tunnistin jotenkin elokuvan kielen kaikkein omimmakseni.”
Elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Selma Vilhunen oli kiinnostunut taiteista jo lukiossa, ja vähitellen kiinnostus elokuvaan useaa eri taiteenlajia hyödyntävänä välineenä vei voiton. Tämä johti myös opiskeluun ensin Oriveden opiston sanataiteenlinjalla, missä Vilhunen löysi oman tapansa kirjoittaa ja ajatella. Sen jälkeen ohjaaja jatkoi Turun taideakatemiaan.
Vilhusen ensimmäinen ammattityö oli käsikirjoitus tv-elokuvaan Espoon viimeinen neitsyt vuonna 2003. Se kertoo 16-vuotiaasta Minnasta, joka kärsii kiltin tytön roolistaan. Lisäksi Vilhunen on tehnyt kolme ammattimaista fiktiokäsikirjoitusta, ja myös ohjannut kolme elokuvaa, kaksi dokumenttia ja yhden fiktion, Pietà on vuodelta 2007.
Opistovuottaan Vilhunen muistelee lämmöllä. “Kaikki paikat jotenkin kuhisivat ihmisiä. Meininki oli samantapainen nyt ja silloin - nuoret etsivät itseään ja toisiaan ja omaa ääntään.” Opistoaika antoi Vilhuselle itseluottamusta ja uskoa omiin kykyihin, sen jälkeen hän alkoi tehdä omia lyhytelokuvia.
Vilhusen dokumenttielokuva Ponitytöt voitti Tampereen elokuvajuhlilla pääpalkinnon sarjassaan. Elokuvan teko kesti kaikkinensa kuusi vuotta. Vilhunen oli kiertänyt talleja ja haastatellut mahdollisia kanditaatteja ponitytöiksi, ja löysi sitten sopivan paikan missä aloittaa kuvaukset.
“Kuvasin paljon, ja valitsin vasta leikkauspöydällä materiaalin, joka mielestäni muodosti mielenkiintoisimman ja eheimmän kokonaisuuden.”
Vilhunen on itsekin ollut ponityttö aikoinaan, ja on juuri siksi halunnut jo vuosia tehdä dokumentin aiheesta. Vieläkään hevoskärpäsen purema ei ole hänestä aivan lähtenyt, hänellä oli oma hoitohevonen tallilla kuvausten ajan.
“Seuraamalla ponityttöjen elämää läheltä väitän, että heidän toimensa ovat tärkeitä, tarkastelemisen arvoisia.”
Muutenkin Vilhunen haluaa elokuvissaan rikkoa stereotypioita. “Haluan tehdä näkymätöntä näkyväksi, purkaa sellaisia ennakkoluuloja, jotka väkivaltaisesti typistävät ihmisyyttä.”
Hän miettii tarkkaan elokuviensa aiheen, ja sen miten hänen valitsemansa ilmaisumuoto eli liikkuva kuva ilmentää aihetta.
“Minua ei niinkään kiinnosta julistaa mitään yhtä selkeää totuutta, vaan sanottava punoutuu elokuvan kokonaisuuteen.”
Vilhusen saama palaute elokuvistaan on ollut pääasiassa myönteistä. “Monet ovat ilokseni nähneet elokuvieni arkitason alla metaforan jostakin laajemmasta ja tärkeästä ilmiöstä.” Silti on ollut niitä, joiden mielestä hänen elokuvansa ovat ollet tylsiä ja banaaleita. “Negatiivinen palaute on joskus masentavaa, mutta usein myös hyvin mielenkiintoista. Se että onnistuu ärsyttämään jotakuta, on usein aika hivelevää.”
Eniten Vilhunen pitää omassa tuotannossaan Venäjän maaseudulle sijoittuvasta dokumentista Minun pikku elefanttini, ja lyhytelokuvasta Päivä isän kanssa. Jälkimmäinen on Vilhusen omakuva, jonka hän on tehnyt kouluaikanaan Turussa.
Juuri nyt Vilhunen työskentelee ohjaajana käsikirjoittaja Riikka Pelon kanssa pitkän elokuvan parissa. Elokuvan nimi on Belmondo Sisters, ja se on 60-luvun alkuun sijoittuva poliittinen rakkaustarina. Elokuva on vasta käsikirjoituksen käsittelyvaiheessa. “Kuvaukset ovat näillä näkymin vasta 2010, eli projekti etenee hitaasti mutta varmasti.”
Vilhunen on myös opettanut jonkin verran, ja opettanut myös Oriveden opistolla useampia kertoja. “Opettaminen on rankkaa duunia, erityisesti ennakkovalmistautumisen tarve ja määrä yllättää minut joka kerta.” Tekstien lukeminen ja käsittely on mieluista. Erityisesti ohjaaja nauttii, jos pystyy auttamaan oppilasta löytämään jotkain uutta tämän kirjoittamisessa. “Opettamisessa on kiinnostavaa se, että opettaja oppii yleensä vähintään yhtä paljon oppilailtaan, kuin nämä opettajalta.”
Elokuva-alalle aikovaa nuorta Vilhunen kannustaisi yrittämään johonkin hyvään elokuvakouluun kotimaassa tai ulkomailla, ja pyrkimään sitkeästi uudelleen, jos ei heti onnistu pääsemään sisään. Alalle voi päästä muitakin reittejä, hakeutumalla töihin tuotantoyhtiöön, tai kurssittautumalla. Vilhunen painottaa myös elokuvien katselun tärkeyttä, jos aikoo alalle. Hän kannustaa myös vahvaan, kokonaisvaltaiseen elämään.
“Kaikenlainen elämänkokemus on hyödyksi kun elokuvia tehdään. Rekkakuskina työskentely tai biologian opiskelu voivat olla elokuvanteossa yhtä hedelmällisiä kuin paraskin montaasikurssi.”
kirjoittanut: Johanna Siitonen
kuva: Janos Ihalainen
Luovuuden leikkikentällä
Maalaan. Tyhjälle kankaalle hahmottuu tajuntani. Maalaan ja todellisuus hämärtyy ympäriltäni, maailma katoaa ja muodostuu toinen.
Taide on tekijänsä sisäisen maailman ilmentymä. Sen avulla voimme ilmaista itseämme, tutkia ympäristöämme ja olla vuorovaikutuksessa. Taide puhuttelee meitä kokonaisvaltaisesti, sillä siinä yhdistyvät tunnekokemukset, mielikuvat ja äly. Luovan tapahtuman ytimestä on kuitenkin vaikea saada selvyyttä järjen avulla.
Taidetta voidaan tutkia luovuuden kautta, sillä ilman luovuutta ei taidetta syntyisi. Luovuus ei ole pelkästään taiteilijan etuoikeus, vaan se näkyy myös muun muassa ihmisen omintakeisina ratkaisuina arkielämän ongelmatilanteissa. Esimerkiksi perheen äiti tarvitsee hyvinkin paljon luovuutta lapsiensa kasvatuksessa.
Englantilaisen psykoanalyytikko ja lastenlääkäri Donald Winnicottin teorian mukaan luovuuden kannalta oleellinen tila on niin sanottu transitionaali- eli siirtymätila. Se on luovuuden leikkikenttä, sillä siinä ihmisen sisäinen ja ulkoinen maailma toimivat sovussa.
Siirtymätila on aktiivinen lapsella noin vuoden vanhana, kun hän uskoo kuvitelmansa todeksi, sekä itsensä kaikkivoipaiseksi. Jos lapsella on tällöin äitinsä syli turvanaan, hän voi vapaasti kokeilla luovuuttaan. Tämä lapsenomainen kokeilun ja leikillisyyden tila mahdollistaa myöhemmin aikuisuudessa luovan työskentelyn.
Taiteen avulla voidaan saavuttaa myös niin sanottu flow -tila, jossa toiminta muuttuu spontaaniksi ja käyttäytyminen lähes automaattiseksi. Ihminen unohtaa itsensä ja tietoisuus ympäröivästä fyysisestä tilasta hämärtyy. Merkityksellisen flow –tilasta tekee se, että ihminen unohtaa siinä myös elämänsä ikävät puolet, sillä tekeminen vaatii kaiken keskittymisen.
Vihan ja kivun purkamiseen taide on turvallinen ja sallittu kanava, myös psyykkistä hyvinvointia vahvistavat positiiviset tunteet ovat läsnä. Taiteen tekeminen tuo täyttymyksen, tyytyväisyyden ja loppuunsaattamisen elämyksiä, jotka ovat voimakkaasti minuutta vahvistavia tunteita. Myös ilon ja mielihyvän kokemukset ovat oleellisia voimavaroja taidetta tehdessä.
Kuvantekoa voidaan myös verrata unien näkemiseen ja unelmointiin, sillä kuva antaa ajatuksille visuaalisen muodon ja tukee uusien mielikuvien syntymistä. Siksi taide toimii ihmisen apuna minuuden ja maailman jäsentämisessä. Taiteen avulla voimme tuoda ajatuksemme julki ja nähdä jotain uutta itsestämme. Taide vaikuttaa meihin kokonaisvaltaisesti parantaen kykyämme sopeutua muuttuvaan maailmaan.
Maalaan maailman sisältäni. Ajelehdin värien kuljettamana, kurkistan itseeni. Havahdun. Minäkö sen tein?
Jaana Ristola
Levon meri lepää ihon yllä
kuu pakenee pian, häviää
metsän rajassa hehku
joillekin mitätön
ensimmäinen kinos tien viertä
”Koskettele aamua käsin pehmein
älä kaadu arkeen
pidä tämä tunti sisässäsi
anna hämärän kahlata”
Hyllyssä kirjat odottavat lukijaa
niitä ei ole, ellei katso
tuvan seinät vanhaa paksua hirttä
taulusta nainen katsoo ikkunan läpi
”Eilisen kaavat
raskas paino
aina tulen tämän vihon eteen
kynälle annan kirjaimen”
ja kirjoitan sen
mitä ei eilen vielä ollut
Erkki Poso